starocerkiewnosłowiański (fiński).pdf

Jussi Halla-aho

Muinaiskirkkoslaavin käsikirja

- substantiivi -

L UKU III

S UBSTANTIIVI

1. Substantiivin kieliopilliset ominaisuudet

Substantiivit jakautuvat kolmeen sukuun, maskuliineihin , feminiineihin ja neutreihin .

Suku ei ole varsinaisesti substantiivin taivutuskategoria vaan sen inherentti ominaisuus,

johon attribuutti kuten adjektiivi tai pronomini reagoi kongruenssilla. Substantiivit

taipuvat kuudessa sijassa ( nominatiivi , akkusatiivi , genetiivi , lokatiivi , datiivi ,

instrumentaali ), minkä lisäksi useimmilla maskuliineilla ja feminiineillä on yksikössä

erillinen puhuttelumuoto, vokatiivi . Lukuja on kolme, yksikkö , kaksikko eli duaali ja

monikko . Duaalille on ominaista sijasynkretismi, useamman kuin yhden sijafunktion

ilmaiseminen yhdellä muodolla.

2. Taivutustyypit

Slaavilaisissa nykykielissä substantiivin taivutustyypin määrittelemiseen riittää

useimmiten se, että tietää yksikön nominatiivimuodon lisäksi sanan suvun. Esimerkiksi

venäjän гость ‘vieras’ on maskuliini, mistä seuraa, että sen genetiivin pääte on - я ja

datiivin pääte - ю : гостя , гостю . Nominatiivissa samankaltainen кость ‘luu’ on

feminiini, joten tiedämme, että sen genetiivimuoto on кости ja datiivimuoto кости .

Voidaan puhua sukuperusteisesta taivutuksesta. Vanhoissa indoeurooppalaisissa kielissä

(kuten latinassa, kreikassa ja sanskritissa) maskuliinisten ja feminiinisten substantiivien

välillä ei taivutuksen kannalta usein ole mitään eroa, eivätkä samaan sukuunkaan

kuuluvat sanat välttämättä saa samoja päätteitä. Esimerkiksi latinan gustus ‘maku’ on

maskuliini ja acus ‘neula’ feminiini, mutta molemmat taipuvat samalla tavoin. Toisaalta

sekä gustus , ignis ‘tuli’, annus ‘vuosi’ että rēx ‘kuningas’ ovat maskuliineja, mutta ne

kaikki taipuvat eri tavoin. Tällöin voidaan puhua vartalotyyppeihin perustuvasta

taivutuksesta. Sanan taivutus määräytyy sen mukaan, millainen sen taivutusvartalo on.

Taivutusvartaloksi kutsutaan sitä osaa sanasta, joka jää jäljelle, kun poistetaan

kieliopilliset päätteet, esimerkiksi latinassa yksikön nominatiivin tunnus - s . Siispä gustu - s

on “ u -vartalo”, igni - s “ i -vartalo” ja rēg - s “konsonanttivartalo”.

Jussi Halla-aho

Muinaiskirkkoslaavin käsikirja

- substantiivi -

Siinä historiallisen kehityksen vaiheessa, jota muinaiskirkkoslaavi edustaa, slaavilaiset

murteet olivat siirtymässä vartalotyyppeihin perustuvasta substantiivitaivutuksesta

nykykielistä tuttuun sukuperusteiseen. Käytännössä ero nykykieliin ei ole suuren suuri,

“poikkeavasti” taipuvia sanoja vain on hieman enemmän, ja jotkin

muinaiskirkkoslaavissa vielä esiintyvistä taivutustyypeistä ovat kadonneet nykykielistä

kokonaan. Koska muinaiskirkkoslaavia yleensä lähestytään historiallisen kielitieteen

näkökulmasta, taivutustyypeistä käytetään historiallisia nimityksiä, joiden merkitys ei

synkronisen kielenkuvauksen kannalta aina ole täysin ilmeinen. Näiden termien merkitys

selostetaan kunkin taivutustyypin yhteydessä.

Tässä käsikirjassa substantiivit on jaettu kuuteen deklinaatioon eli taivutustyyppiin.

Ensimmäisen ja ylivoimaisesti suurimman muodostavat “ o -vartaloiset” maskuliinit ja

neutrit. Tätä deklinaatiota vastaavat nykykielissä kovaan tai pehmeään konsonanttiin

päättyvät maskuliinit (esim. venäjän стол ‘pöytä’ ja конь ‘hevonen’) sekä vokaaleihin - o

tai - e päättyvät neutrit (esim. venäjän село ‘kylä’, море ‘meri’). Toiseen deklinaatioon,

“ ā -vartaloihin”, kuuluu vokaaleihin - a ja - i päättyviä feminiinejä sekä joitakin

maskuliineja. Nykykielissä tätä taivutustyyppiä vastaavat esim. venäjän жена ‘vaimo’,

земля ‘maa’ ja puolan pani ‘rouva’. Kolmanteen deklinaatioon, “ i -vartaloihin”, kuuluu

runsaasti feminiinejä ja muutamia maskuliineja. Nykykielissä niitä vastaavat esim.

venäjän pehmeään konsonanttiin päättyvät feminiinit kuten kostь ‘luu’. Neljänteen

deklinaatioon, “ u -vartaloihin”, kuuluu pieni määrä maskuliineja. Tämä taivutustyyppi on

sellaisenaan kadonnut kaikista nykykielistä, mutta jälkiä siitä on runsaasti nähtävissä.

Viidenteen deklinaatioon, “ ū -vartaloihin”, kuuluu muutamia feminiinejä. Tämäkin tyyppi

on kadonnut nykykielistä lähes täydellisesti. Kuudes deklinaatio, “konsonanttivartalot”,

on sekalainen kokoelma erilaisten arkaaisten taivutustyyppien rippeitä.

3. I deklinaatio

Tämän taivutustyypin sanoja kutsutaan o -vartaloiksi, koska indoeurooppalaisessa

kantakielessä niiden taivutusvartalo päättyi vokaaliin * o . Historiallisista kielistä tämä

näkyy parhaiten kreikassa, esim. híppo - s ‘hevonen’ (maskuliini), dõro - n ‘lahja’ (neutri).

Jussi Halla-aho

Muinaiskirkkoslaavin käsikirja

- substantiivi -

Muissa kielissä vartalon päättävä * o on äänteenmuutoksen myötä joko muuttanut

laatuaan tai kadonnut kokonaan. Muinaiskirkkoslaavissa se on edelleen näkyvissä

neutreilla, esim. igo ‘ies’, sekä joissakin taivutusmuodoissa, esim. yksikön instrumentaali

bogo - mь (nominatiivi bogъ ‘jumala’).

I deklinaatio jakaantuu sekä maskuliinien että neutrien osalta kahteen alatyyppiin,

“kova-” ja “pehmeävartaloisiin”. Kovavartaloisten maskuliinien yksikön nominatiivi

päättyy vokaaliin - ъ , neutrien - o . Vastaavat pehmeävartaloiset päätteet ovat - ь ja - e , joita

edeltää aina joteerattu konsonantti tai j . Maskuliinien ja neutrien taivutus eroaa

ainoastaan kaikkien lukujen nominatiivissa ja akkusatiivissa. Esimerkkiparadigmassa

maskuliineja edustavat vozъ ‘vaunu’ ja końь ‘hevonen’, neutreja selo ‘kylä’ ja moŕe

‘meri’.

Yksikkö

nom.

vozъ

końь

selo

moŕe

akk.

vozъ

końь

selo

moŕe

gen.

voza

końa

sela

moŕa

lok.

vozě

końi

selě

moŕi

dat.

vozu

końu

selu

moŕu

instr.

vozomь

końemь

selomь

moŕemь

vok.

voze

końu

selo

moŕe

Duaali

nom./akk. voza

końa

selě

moŕi

gen./lok.

vozu

końu

selu

moŕu

dat./instr. vozoma

końema

seloma

moŕema

Monikko

nom.

vozi

końi

sela

moŕa

akk.

vozy

końę

sela

moŕa

gen.

vozъ

końь

selъ

moŕь

lok.

vozěxъ

końixъ

selěxъ

moŕixъ

Jussi Halla-aho

Muinaiskirkkoslaavin käsikirja

- substantiivi -

dat.

vozomъ

końemъ

selomъ

moŕemъ

instr.

vozy

końi

sely

moŕi

I deklinaatiossa on otettava huomioon seuraavat seikat:

§ Jos vartalon päättävää vokaalia edeltää jokin velaarikonsonantti, k , g tai x , tapahtuu

molempien sukujen yksikön ja monikon lokatiivissa, maskuliinien monikon

nominatiivissa sekä neutrien duaalin nominatiivi/akkusatiivissa II palatalisaatio.

Maskuliineilla vlьkъ ‘susi’, sněgъ ‘lumi’ ja duxъ ‘henki’ on siis yksikön lokatiivi

vlьcě , sněğě , dusě , monikon nominatiivi vlьci , sněği , dusi ja monikon lokatiivi

vlьcěxъ , sněğěxъ , dusěxъ . Vastaavasti neutreilla věko ‘silmäluomi’ ja igo ‘ies’ on

yksikön lokatiivi věcě , iğě , duaalin nominatiivi/akkusatiivi věcě , iğě ja monikon

lokatiivi věcěxъ , iğěxъ .

§ Samaiset velaarikonsonantit kokevat maskuliineilla I palatalisaation

vokatiivimuodossa: vlьče , sněže , duše .

§ Ne pehmeävartaloiset maskuliinit, joissa vartalon päättävää vokaalia edeltää c tai ğ ,

muodostavat vokatiivin kuten kovavartaloiset. Tällöin c → č ja ğ → ž . Esim. otьcь

‘isä’, kъnęğь ‘ruhtinas’, vokatiivi otьče , kъnęže .

§ Neutreilla, joiden yksikön nominatiivi päättyy äännejonoon - ьje , ь vaihtelee i :n

kanssa j :n edellä: znanьje ‘tieto’ tai znanije , yksikön datiivi znanьju tai znaniju jne.

§ Suffikseilla - inъ , - teĺь ja - aŕь muodostetut maskuliinit, esim. graždaninъ

‘kaupunkilainen’, prijateĺь ‘ystävä’ ja mytaŕь ‘veronkantaja’, taipuvat yksikössä

muiden kova- ja pehmeävartaloisten tavoin, mutta monikossa niillä on usein

omintakeinen, osin konsonanttivartaloinen taivutus. Lisäksi suffiksi - inъ putoaa

monikkomuodoista. Edellä mainittujen sanojen tavalliset monikkomuodot ovat

nom. graždane , prijatele , mytare , akk. graždany , prijateĺę , mytaŕę , gen. graždanъ ,

Jussi Halla-aho

Muinaiskirkkoslaavin käsikirja

- substantiivi -

prijatelъ , mytarъ , lok. graždanexъ , prijatelexъ , mytarexъ , dat. graždanemъ ,

prijateĺemъ , mytaŕemъ , instr. graždany , prijately , mytary .

§ Näennäisesti pehmeävartaloiset kreikkalaiset lainasanat ja erisnimet, kuten

arxierejь ‘ylipappi’, saavat usein sekä kova- että pehmeävartaloisia päätteitä, esim.

yksikön instrumentaali arxiereomь mutta monikon akkusatiivi arxiereję .

§ I deklinaation maskuliinit, etenkin lainasanat, saavat toisinaan IV deklinaatiosta

lainattuja päätteitä, varsinkin yksikön datiivissa (- ovi , - evi ) ja monikon genetiivissä

(- ovъ , - evъ ).

4. II deklinaatio

Tämän taivutustyypin sanoja kutsutaan ā -vartaloiksi, koska indoeurooppalaisessa

kantakielessä niiden vartalo päättyi pitkään vokaaliin * ā . Tämä asiaintila on säilynyt

parhaiten sanskritissa (esim. ūrnā ‘villa’) ja joissakin kreikan murteissa, mutta

useimmiten * ā on joko muuttunut laadultaan, lyhentynyt tai kadonnut.

Muinaiskirkkoslaavissa yksikön nominatiivi päättyy vokaaliin - a . I deklinaation sanojen

tavoin II deklinaatio jakautuu kova- ja pehmeävartaloiseen taivutukseen. Jälkimmäisessä

päätettä edeltää joteerattu konsonantti.

Muinaiskirkkoslaavissa ā -vartaloihin on sulautunut toinen indoeurooppalainen

taivutustyyppi, ī -vartalot (jotka varhaisempina aikoina jakautuivat edelleen kahteen

alatyyppiin). Ne ovat säilyneet parhaiten sanskritissa, esim. devī ‘jumalatar’.

Muinaiskirkkoslaavissa niiden yksikön nominatiivi päättyy vokaaliin - i , mutta muutoin

ne taipuvat II deklinaation pehmeän tyypin mukaan.

II deklinaatio on lähtökohtaisesti feminiininen, mutta se sisältää useita luonnolliselta

suvultaan maskuliinisia sanoja kuten vojevoda ‘sotapäällikkö’, drěvoděĺa ‘kirvesmies’ ja

sądьji ‘tuomari’. Esimerkkiparadigmassa žena ‘nainen, vaimo’, suša ‘kuiva maa’, ladьji

‘laiva’ ja bogyńi ‘jumalatar’.

Plik z chomika:

Inne pliki z tego folderu:

Inne foldery tego chomika: